Motocrossikausi odottaa vielä parasta hetkeään tälle vuotta. Meidän valmistautuminen tulevaan kauteen on nyt, voisko sanoa jäissä. Tai ainakin hautautunut lumeen. Isomman Puolikkaan sydänongelma estää tällä hetkellä oikeastaan melkein kaiken muun urheilun tai liikkumisen, paitsi kävelyn. Tämä kesällä alkanut sydänongelma todettiin vuoden vaihteessa ja sai nimekseen subravetrikulaarinen takykardia, svt. Puolikas on omistanut sen jo syntymästään asti meidän tietämättä ja nyt se on vain päättänyt alkaa oireilemaan. Pitänyt hiljaiseloa kaikki nämä vuodet ihan varmasti aiheuttaakseen meille mielen järkytystä. Onhan se mieli järkkynyt kaikella saralla, olen hulluuksissani ehdottanut itselleni piikkipyörään vaihtoa pikku nelarin tilalle. Sehän jo aiemmin on todettu ettei mun ajaminen sovi piikille, mutta jos mä kuitenkin oppisin... 

Kevään ja kesän suunnittelu ei kuitenkaan ole hautautunut lumeen. Tallissa on käynyt kuhinaa. On venytetty, korotettu, ahdettu, tiivistetty, puhdistettu, vaihdettu, öljytty, kiroiltu ja lopulta hymyilty. Mopot ovat saaneet huomionsa, eivät ne tosiaan ole yksin jäänyt. Ettei tarvitse mitään moposuojeluyhdistyksen väkeä tänne lähettää tarkistamaan mopojen heittelejättöä. 

Isompi Puolikas on taas venynyt siihen malliin että mopo alkaa näyttämään minimotolta. Eipä vielä isompaan pyörään viitsisi vaihtaa, se on jo se piikki, millä mäkin voisin hyvin ajella. Äidin silmissä alkaa kiiltämään pelko pelkästä ajatuksesta laittaa lapsi sellaisen härvelin kyytiin. Ensi vuonna sitten, lupaan lopettaa pelkäämisen ennen sitä. Tai en mä sittenkään... Mietitään hieman sitä pelkoa. Pelkohan saa aikaan kehon tuottamaan adrenaliinia, se taas muuntuu dopamiiniksi ja saa aikaan hyvänolon tunteen. Jos ei nyt ihan täydellisestä halvaannuttavasta pelosta ole kyse. Se pieni kutina pelosta kun ylität itsesi. Hyvänolon tunne- sitähän me kaikki haluamme tavalla tai toisella.

Pelosta tässä lajissa ei varmaan koskaan saa tarpeekseen. Kaikki tietävät sen tunteen. Sydän lyö niin kovaa että kuulet sen äänen, et muista hengittää ja silmäsi  ovat lautaset, kaikki hidastuu. Se on pelko.  Mutta, pelkoahan on monenlaista. Oman lapsen sairastuminen tuo erilaista pelkoa, mä sanon sitä hitaaksi peloksi. Kumpikin raastaa, toisessa on adrenaliini ja siihen voi jäädä koukkuun. Eikö? Hullua. Mä ajattelen että pelko antaa mulle enemmän kuin ottaa. Myös sydän tarvitsee adrenaliinia. 

Vai onko se sittenkin vain jänitystä?