Tämä on kertomus miesten avoimesta ja mutkattomasta ajatustenjuoksusta. Tapanani on käydä yksin ajamasssa motocrossia arkiaamuisin kaikessa rauhallisessa hiljaisuudessaan. Läheinen motocrossipyhättö toimii usein näyttämönä.

Joskus illalla kun tiedän lähteväni aamulla ajamaan pyydän Kokonaista työntämään motocrossipyörän pakettiautoon, koska näillä olkapäästäni roikkuvilla jatkeilla ei ole toimintatakuuta painorajan ylittyessä, horjuvaa 100kg ylämäkeen työntäen alkaa olemaan siellä rajan tuntumassa.

Hauskuus alkaa kun kurvaan radan varikkoalueelle. Ensin puretaan matto, joo tämä on miesten haluama sääntö radalla. Kaikilla tulee olla matto! Matolla on standardit ja kaikki. Se on kuin rukouskutsun aloitus kun kaikki levittää mattojaan pölyiseen maahan. Siihen sitten päälle pesty ja puunattu, kimalteleva kaunokainen, mopo. Jos olette koskaan nähneet tai käyneet lähellä crossipyörää niin nehän on ennen ajoa kiiltäviä kuin mummon pöytähopeat. Ja se on totta, että osia voi pestä astianpesukoneessa! Tallissa kuluu siis tolkuton aika siihen puunaamiseen. 

Usein käyn vilkaisemassa rataa ennen ajamaan lähtemistä, näen että puenko snorkkelin vai kypärän päähän. Vesisateen jälkeen monet radat näillä leveysasteilla on kuin pieniä maauimaloita. Ei tarvitsisi meidän kaupungin rakeentaa uutta maauimalaa kun täyttää vain crossimontun vedellä, on hienoa hiekkapohjaa neliömetri poikineen.

Alla olevassa kuvassa Isompi Puolikas ajaa siellä maauimalassa erään sateen jäljiltä muutama vuosi sitten.

s%20muta.jpg

Siinä kun käppäilen varikolla muutaman enskapenan silmien alla, huomaan miten silmät kääntyy vaikka ollaan niin tekevinään jotain muuta. Tämä harrastus on niin miesvoittoinen ollut aina, että edelleen nainen radalla muuten kuin ruokahuoltajana ja mopon nojailutelineenä, on pieni hymynhäivähdys suupielessä.

Sitten alkaa ehkä se hauskin osio, mä hyppään pyörän selkään ja alan polkemaan sitä käyntiin. Pyörä on mulle hieman iso, 250 kuutioinen nelitahtinen "Iso Vihree". Siinä vaiheessa varikon enskapenat unohtavat tekemisensä ja ottavat pienen takanojan kädet lanteille tai puuskaan asettuen. Päät nousevat mopon takaa ja kaulat venyy kuin keväisellä varsalla konsanaan. Voidaan siirtyä myös vieruskaverin läheisyyteen merkittäviä katseita toisiinsa luoden, kunhan rintama on sinne Isoon Vihreeseen. Näin mä saan yleisön aina, kun alan suorittamaan sitä käynnistys operaatiota. Siinä mä heilun, 100kg yhden jalan varassa huojuvalla pukilla seisten ja silmäparien tiiviisti tuijottaen. Mutta, ha-haa, eivät tiedä penat että Iso Vihree on sen verran hyvin käyttäytyvä pyörä että, viimeistään kolmannella mörähtää moottori käyntiin. Olen alkanut vilkuttamaan parhaille tuijottelijoille, kuin kiitokseksi siitä kannustuksesta. Kuinka vikkelästi pena pystyykin kääntämään huomionsa keskenjääneeseen tekemiseen, ihailtavaa nopeutta. 

Radalla saan ajaa usien ylhäisessä yksinäisyydessä, tai no, onhan tästäkin eräs tarina. Luulin ettei kukaan pidä mua sen kummemmin silmällä kun ajan, kunnes sekin luulo osottautui vääräksi. Kaaduin pehmeään mutkaan ja jalka jäi mopon alle jumiin, siinä se 100 kg lepäs rauhallisena jalan päällä pehmeästi pitäen mun jalkaa tyynynään. Siinä kun kaivoin jalalle tilaa vetää se pois alta, niin kohta tyhjältä radalta tulee juoksujalkaa kaksi penaa eri suunnasta. Oli aika mukava tunne että, joku oli hieman huolestunut kun mua ei ollut hetkeen näkynyt eikä kuulunut. Niin he auttoivat minut jatkamaan matkaa. Tässä lajissa yhteishenki on hienoa ja toimivaa. 

Ajon jälkeen joudun aina pyytämään apua pyörän työntämisessä autoon, koska voimat ovat aivan loppu. Minkäänlaisiin suuriin ponnistuksiin ei ole ruista ranteessa tai edes paahtoleipää jaloissa. Tässä vaiheessa apua tulisi joka suunnasta, kaikki ne tuntemattomat penat tarjoavat apua, kertovat että kuinka ajot ovat sujuneet ja analysoivat rataa kuin Matti Kyllönen konsanaan "tässä radassa on seitsemän mutkaa oikeaan ja ainoastaan kolme vasempaan mutta silti aina päädytään samalle lähtösuoralle". Siinä kohtaa suomalainen mies uskaltaa puhua, kun on tuttu aihe mistä puhua, ei vain tarvitse analysoida tunteita voi alalysoida rataa! Siitähän sitä tarinaa riittää ja mielipiteitä on niin monta kuin varikolla olijaa. Usein kun kuuntelee näitä analysointeja oppii aina jotain uutta. Miesten avoimuus ja mutkattomuus on yksi asia miksi viihdyn niin hyvin tämän lajin parissa, ei tarvitse selitellä. 

Hymy antaa hyväksynnän kuulua lajin pariin. 

Ajon jälkeen ja ilman The Mattoa! 

Varikko.jpg