Motocrossikausi odottaa vielä parasta hetkeään tälle vuotta. Meidän valmistautuminen tulevaan kauteen on nyt, voisko sanoa jäissä. Tai ainakin hautautunut lumeen. Isomman Puolikkaan sydänongelma estää tällä hetkellä oikeastaan melkein kaiken muun urheilun tai liikkumisen, paitsi kävelyn. Tämä kesällä alkanut sydänongelma todettiin vuoden vaihteessa ja sai nimekseen subravetrikulaarinen takykardia, svt. Puolikas on omistanut sen jo syntymästään asti meidän tietämättä ja nyt se on vain päättänyt alkaa oireilemaan. Pitänyt hiljaiseloa kaikki nämä vuodet ihan varmasti aiheuttaakseen meille mielen järkytystä. Onhan se mieli järkkynyt kaikella saralla, olen hulluuksissani ehdottanut itselleni piikkipyörään vaihtoa pikku nelarin tilalle. Sehän jo aiemmin on todettu ettei mun ajaminen sovi piikille, mutta jos mä kuitenkin oppisin... 

Kevään ja kesän suunnittelu ei kuitenkaan ole hautautunut lumeen. Tallissa on käynyt kuhinaa. On venytetty, korotettu, ahdettu, tiivistetty, puhdistettu, vaihdettu, öljytty, kiroiltu ja lopulta hymyilty. Mopot ovat saaneet huomionsa, eivät ne tosiaan ole yksin jäänyt. Ettei tarvitse mitään moposuojeluyhdistyksen väkeä tänne lähettää tarkistamaan mopojen heittelejättöä. 

Isompi Puolikas on taas venynyt siihen malliin että mopo alkaa näyttämään minimotolta. Eipä vielä isompaan pyörään viitsisi vaihtaa, se on jo se piikki, millä mäkin voisin hyvin ajella. Äidin silmissä alkaa kiiltämään pelko pelkästä ajatuksesta laittaa lapsi sellaisen härvelin kyytiin. Ensi vuonna sitten, lupaan lopettaa pelkäämisen ennen sitä. Tai en mä sittenkään... Mietitään hieman sitä pelkoa. Pelkohan saa aikaan kehon tuottamaan adrenaliinia, se taas muuntuu dopamiiniksi ja saa aikaan hyvänolon tunteen. Jos ei nyt ihan täydellisestä halvaannuttavasta pelosta ole kyse. Se pieni kutina pelosta kun ylität itsesi. Hyvänolon tunne- sitähän me kaikki haluamme tavalla tai toisella.

Pelosta tässä lajissa ei varmaan koskaan saa tarpeekseen. Kaikki tietävät sen tunteen. Sydän lyö niin kovaa että kuulet sen äänen, et muista hengittää ja silmäsi  ovat lautaset, kaikki hidastuu. Se on pelko.  Mutta, pelkoahan on monenlaista. Oman lapsen sairastuminen tuo erilaista pelkoa, mä sanon sitä hitaaksi peloksi. Kumpikin raastaa, toisessa on adrenaliini ja siihen voi jäädä koukkuun. Eikö? Hullua. Mä ajattelen että pelko antaa mulle enemmän kuin ottaa. Myös sydän tarvitsee adrenaliinia. 

Vai onko se sittenkin vain jänitystä?

 

 

 

Niin se vain meni, kesä. Ei pysähtynyt edes lomallani tähän etelä- suomeen, tai en minä ainakaan huomannut. Niin paljon touhua on kesään mahtunut. Motocrossikisat ne veivät tätä poppoota ympäri Suomea. 

Keväällä Isompi Puolikas pääsi ajamaan hyvän tiimin väreihin, pojalle se oli iso juttu. Kannusti taas yrittämään parhaansa, edustettava itsensä ja kerhonsa lisäksi myös tiimiä. Mielestäni tälläinen pienikin sopimus on junioreille tärkeä kannustin. Mutta, meidän kausi. En tiedä mitä tapahtui.

Isomman Puolikkaan harjoituksia Joutsassa.

Intoa ja luottamusta kauteen oli ladattu koko talvi. Ja se näytti hyvältä. Ensimmäinen kisa oli kotikisa. Kauden avaus on yleensä aina kylmä ja sateinen, nyt oli onneksi vain kylmä. Alkukankeutta oli näkyvissä, toisessa erässä keskeytys, mopo ei halunnut liikkua. Tässä vaiheessa kalusto päivitettiin vuotta uudemmaksi, eli tämän vuoden malliin, vihreessä merkissä pysyttiin. 

Seuraavana vuorossa oli Iisalmi, sinne pakattiin pakun perään asuntovaunu, uusi hankita sekin, ja taas ääriä täyteen ahdettu peräkontti. Fiilis oli mainio, aurinko paistoi ja rata oli super hyvä. Viime vuonna tämä kisa oli vesisadetta ja niin paljon kuraa etten muista sellaista nähneeni. Tämä kisa oli ehkä kautemme paras, ensimmäisessä erässä 12. ja toinen erä, tulikohan kaatuminen ja häntäpäässä, mutta maaliin kuitenkin. Esimmäiset nousupisteet saatiin.

Kuopion kisa ei paljoa mieltä nostattanut, ensimmäinen erä 28. ja toinen keskeytys, kaveri ajoi takarenkaaseen ja kumoon. Tornioon lähdettiin sitten pidemmän kaavan mukaan, tämä on ns. Pohjoisen kierros, joka käsittää pari kilapilua ja viikolla mahdollista osallistua valmennukseen. Pohjoisen kierros on mukava, erilainen reissu, mopoja oli pakattu kolme kappaletta pakun perään ja asuntovaunu keikkui perän pitäjänä. Motocrossi perheitä on paljon liikkeellä ja jostain hiekkalaatikolta aina löytyy ajokaveria. Tornion kisa oli lupaava, Isompi Puolikas tykkäsi radasta, aika- ajo sujui erinomaisesti ja ensimmäiseen erään lähdettiin hyvällä fiiliksellä. Kunnes, Puolikas ajaa ratavarikolle ja on valkoinen kuin lakana, ja haukkoo henkeä. Hyppää mopon päältä pois ja valittaa sydämen hakkaavan liian lujaa. Pulssi hakkaa laskemattomissa olevan määrän kertaa minuutissa, Puolikas on pahoinvoiva ja puhuu hieman sekavia. Meidän erä jää siihen. Vaikka omaan ammattini puolesta taidot selvittää poikani tilaa, oli tämä sen verran pelästyttävä kokemus ettei toista erää ajettu. 

Viikko vierähti kierrellen pohoisen crossiratoja ja pääsin itsekkin nauttimaan ajamisesta. Varsinkin Kemijärven huikeista maisemista nautittiin, rata oli minun ja Pienemmän Puolikkaan mieleen. Eikä sielläkään vältytty crossiseuralta, tutustuttiin Isomman Puolikkaan tiimikaveriin sattumalta.

Lomailun lopuksi siirryttiin kohti Raahea. Yövyttiin läheisellä leirintäalueella, elämäni ensimmäinen virallinen leirintäalue yöpyminen. Otettiin paikat parin muun crossiperheen kanssa alueen laidalta, jotenkin en tunne kuuluvani siihen caravaanari porukkaan (ainakaan vielä). Muut kastelivat amppelikukkiaan, leikkasivat nurmikkoa vaununsa edustalta ja rakensivat terasseja, kun meillä vaihdettiin uutta rengasta vanteelle ja rasvattiin mopojen ketjuja. Muutamia pariskuntia käveli ohitse hieman pällistellen, jotkut jopa useamman kerran illan aikana. Kovia lenkkeilemään ovat. Miehet kertoivat iltasaunalla kuulleensa että, siellä ei pidetty crossareista. Oli kuulemma aiemmin ollut joku crossariporukka joka oli hyppinyt saunan katolta fillareilla?? Olivat kuulemma saaneet porttikiellon alueelle. Kuka tunnustaa. Meidät toivotettiin tervetulleksi seuraavallakin kerralla, onneksi. 

Raahe, lyhyin kisa ikinä. Kaksi aika- ajo kierrosta ja kone sanoi sopimuksensa irti. Mopo keksi siinä sitten että nyt riittää ja siihen loppui ne ajot. Vika, mitä kävi ihmettelemässä varikolla yksi jos toinenkin, jostain neulasta oli pala pois keskeltä... hmm, olishan mulla voinut matkapakista silmäneula löytyä, mutta en kehdannut sitä kaikkien kuullen ilmoittaa. Kokonaisen huumori ei olisi riittänyt siinä kohtaa. Joku ihmetteli siinä varikolla ettei teillä ole toista mopoa vaikka niitä näyttää autossa olevan... no ei, autossa on kaks lisää mutta väärää kokoluokkaa. Pakattiin kimpsut ja kampsut ja lähdettiin pienen pettymyksen varjostamana kohti kotia. 

Kuukauden kisatauko seurasi Pohjoisen kierrosta, siinä välisä yritettiin selvittää Puolikkaan sydän ongelmaa. Siinä nyt sitten yritettiin saada häiriötä filmille. Lupa ajaa tuli kuitenkin. Vieläkään ei ole selvinnyt mitään. 

Pienempi Puolikas kävi ajamassa kotiradalla Ponkes raceday-kisan. Kovasti Pikku Puolikas tykkää kisailla ja on innoissaan, mutta ei ole vielä rohkaistunut muihin kisoihin. Tämä kisa meni todella hienosti, ollen 32. vastustajia oli yhteensä 70. Pikku Puolikas oli haljeta ylpeydestä kun ei ollut viimeinen. Ihana asenne.

Pienempi Puolikas Kuopion radalla.

Liigakauden viimeinen kisa oli Porissa. Ei päästy sielläkään nauttimaan tuloksista, aika- ajo oikeutti B-finaaliin ja siellä menikin loistavasti, kunnes taas mopo sanoi köh,köh. SattumanKauppa tarjosi antiaan, erä jäi kesken. Toinen erä samoin. Mopolla oli syysflunssa.  En tiedä, mutta tuo kauppa on ollut meille hyvin antelias koko kauden, eikä sinne tietenkään ole bonuskorttia. Harmittaa niin suunnattomasti pienen pojan puolesta. Usko loppuu omaan tekemiseen ja ektoplasma-esiteinin omatunto ei kestä jokaista kuoppaa.

Saatiin vielä kauden lopuksi kutsu kerhojoukkue SM-kisaan. Puolikkaan tsemppaaminen kesti kyllä tovin, mutta hyvällä mielellä mukaan kuitenkin lähti. Ajo sujui omalla tasolla ja hyvällä fiiliksellä, kunnes taas, se keleen SattumanKauppa avasi ovensa. Ensimmäinen erä ajettiin,mutta rytmihäiriöt pilasivat taas toisen erän. Ajot jäivät joukkuekavereiden harteille. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta joukkue ajoi hienosti, ylpeitä voi olla hienoista nuorista pojista joilla yritystä riittää. Meidän seurassa kasvaa hienoja crossareiden alkuja.

Yhteenvetona voi sanoa että, yksi kisa ajettiin alusta loppuun Isomman Puolikkaan saldona. Pienempi Puolikas keräsi rohkeutta ja aikoo ensi kaudella olla mukana useammassa kisassa. Kokonainen sai kunniamaininnan ripeänä mekaanikkona ja Äippä kuulemma saa olla vieläkin mukana kisoissa, kokkaajana. Ainoat kisat minun kohdallani ovat taas canicrossia Rion kanssa. Luvassa muitakin juoksukisoja, olen ihan hurahtanut juoksuun.

 

 

 

Se alkaa olemaan kevät jo melko pitkällä näillä leveysasteilla. Se tietää motocrossikauden aloitusta nappularenkailla ulkoradoilla. Se on huikee fiilis kun katselee ulos ja miettii jospa pääsis hyppäämään crossipyörän selkään, kutkuttava tunne mahan pohjassa. Hymy nousee huulille. 

Meillä Pieni Puolikas ja Iso Puolikas ovat käyneet radalla jo useampaan otteeseen.  Voi sitä kuran määrää taas! Ensikauden tavoitteita ollaan mietitty yhdessä ja tuleviin kisoihin jo valmistaudutaan. Sen verran isoja valmistautumisia on edessä että ihan hirvittää. Kevenee kukkaro taas huomattavasti. Uusia pyöriä pitäis laittaa, kuljetuskalustoa huoltaa ja asuntovaunu olisi ostoslistalla. Ai niin, ja uusia saappaita, kypäriä ja suojia Puolikkaille, kun ovat venähtäneet taas talven aikana.  Kaiken se ottaa, paljon se antaa :D 

Isomman Puolikkaan valmistautuminen on ollut vähän niin ja näin. Ihme lorvikatarri iskenyt nuoreen mieheen. Ei niinku sitten millään saa liikkeelle. Aina kynsin ja hampain pitää viedä jotain urheilemaan. Valuu kuin laavavirta sohvalta lattialle. Olenkin miettinyt että onkohan tuossa iässä kehon rakennusaine jotain venyvää ja valuvaa ektoplasmaa? Se on jotain talvihorrosta ihan selvästi, nimittäin kun aurinko on alkanut pilkahtelemaan on tämä ektoplasmakin hieman saanut enemmän liikettä ja olomuoto on muuttunut. Onneksi, on nimittäin suuri huoli jos oma lapsi muuttuu vieraaksi alkuaineeksi. 

Koiran kanssa ollaan juostu ympäri pitäjää ja kova harjoittelu alkaa tuottamaan tulosta. Ensimmäiset kevään canicross kisat on merkattu kalenteriin ja sinne mennään jos kaikki on kunnossa. Ainut mietitys on että, miten ihmeessä me päästään muiden koirien edestä lähtemään reippaasti matkaan. Entä jos joudun ohittamaan toisen koirakon matkalla? Rion mielestä kun muut koirat on niin ihania ja aina pitäis saada tutustua. Eikä me edes pysähdytä lenkeillä muiden koirien juttusille, onkohan se vika siinä? Jos se ei saa jutella tarpeeksi muille koirille. Alkaa aika käymään vähiin tämän ohitus ongelman suhteen. 

Rio lenkin päätteeksi

 

Talvi on ollut hiljaista aikaa motocrossin saralla. Pojat ovat olleet hallissa ajelemassa, mutta minä en ole rohkaistunut sinne pieneen purkkiin vielä ahtautumaan. Olenkin kehitellyt itselleni uusia harrastuksia talven pimeinä iltoina.

Mulle iskee joka kevätalvi ihan kamala juoksuvimma. Juoksen kuin Forrest Gump ympäri kylää musiikin käskyttäessä menoani. En ole koskaan ollut kovin hitaan lajin menijä, kuten kävelyn. Mä tylsistyn, menee maku heti ensimmäisen kilometrin jälkeen. Juostessa tulee vain niin hieno fiilis kun pääsee hyvään rytmiin ja aurinko kimmeltelee lumesta, silloin voisi juosta loputtomiin. Koska perheeseemme kuuluu koira, jolla on myös tarve päästä lenkille, otin sen eräänä iltana mukaan juoksemaan. Se rakastaa juoksemista ja vetämistä ennen kaikkea. Lenkkimme kulki sen verran hyvin, että hain seuraavana päivänä juoksuvyön joustonarulla. Itselle vielä kunnon piikkarit peililiukkaille kaduille, jo oli valmis paketti täysmittaiseen lenkkiin.

Ensimmäisiä kertoja juoksulenkillä

Juokseminen helpottui huomattavasti asianmukaisilla varusteilla ja koirakin ymmärsi homman jujun, kun käsky käy tulee vetää vielä hiukan lujempaa ja vastaavasti hiljentää alamäkiin. Alamäet on kyllä vielä hieman liian vauhdikkaita, mutta sujuvampia kuin aluksi. Osaamme kääntyä käskystä melko hienosti oikealle, mutta ei vasemmalle. Täytyy varmaan kääntää lenkkisuuntaa, että tulee niitä käännöksiä myös sinne vasemmalle.

Tästä innostuneena päätin, että kevään aikana me osallistutaan koirajuoksukilpailuihin, canicrossiin. Nyt rakennetaan kestävyyttä ja vauhtia lisätään pikkuhiljaa. "niin nopee on koiravaljakko kuin sen hitain menijä", eli minä olen se joka opettelee vauhdin lisäämistä. Canicrossi on sulan maan kisa, vetokoirille kehitelty laji, joka on suuressa suosiossa Euroopassa. Canicrossissa ei ole koiran koolla ja rodulla väliä, varsinkaan harrastaja tasolla, mutta sattumalta lintukoirat ovat melko hyviä tässä lajissa. Kaikki juokseminen koiran kanssa ei ole canicrossia, vaan koiran täytyy vetää perässään juoksijaa. Tämä laji on kuin tehty meille! Veto on numero yksi kun laitetaan valjaat päälle.

Rio metsälenkillä

Ettei koiramme (ja emäntä) olisi liian toimeton oman päälajinsa (metsästys) ja juoksulenkkien ulkopuolella kokeilimme aloittaa myös agilityn. Joo, se hassu koiran huuto ja huitomis rata, jossa koira sitten omistajaansa miellyttääkseen hyppii esteitä ja sujahtaa sukkana putkiin, että saa sen emännän rauhoittumaan. Näin meillä siis. Koira menee minne käskee ja emäntä pyörii ja kompuroi. Tässäkin yritän opettaa niitä suuntamerkkejä, mutta tuntuu kuin koira kysyis "sun vai mun vasen?" Koska minä tosiaankin ohjaan sitä minne sattuu on menomme vähän vauhdikasta ilman päämäärää, mutta hauskaa meillä on ollut, eikä me oteta sitä sen vakavammin. Rio on ainakin ollut hyvin tyytyväinen kaikkeen tähän uuteen touhuun. Tämä kaikki puuhastelu omalta osalta on ollut mitä mainiointa peruskunnon rakentamista ajatellen ensikautta motocrossin parissa, ehkä mä sittenkin jaksan sen täyden erän ;) 

 

Mahtavaa, syksy saapuu ja sen mukana iloksemme sateet ja tuulet. Ei ole siunattu Suomen ilmastoa motocrossaria ajatellen. Saa kuraa tuutin täydeltä niin äidin pesukone kuin pihan pesupaikka. Sehän on siis keskellä pihaa, paraatipaikalla. Ei ole enää laattojen ympärillä kivituhkaa, vaan sen peittää pehmeä crossimonttujen rantahiekka. Tiedä vaikka siitä hiekkalinnan joku päivä muovailisin. 

Isompi Puolika Iisalmen Mx-liigakilpailun aika- ajojen jälkeen

Suomen sää on nyt mitä on. Välillä sataa, välillä paistaa aurinko, ei ole onnistunut sammakot tai Föhritkään tulevaa aina ennustamaan. Mutta ainahan on sanottu että, Suomen ilmasto on rikkaus neljän vuodenajan vuoksi. Onkohan niin? Vai onko se vain puhetta, ettei me ihan masennuta täällä pimeydessä, osattais olla iloisia siitä kylmästä sateisesta syksystä kirkasvalolamppujen polttaessa verkkokalvomme. 

Motocrossi on näillä leveysasteilla painottunut hyvin tuohon lumettomaan aikaan ymmärrettävistä syistä. Sitkeimmät vaihtaa piikkirenkaat alle ja uhmaa pakkasta ja kylmää hampaat kalisten. Onhan siinä oma fiiliksensä. Mutta, mutta. Suomessa on muutama sisähalli, muistaakseni neljä, missä motocrossia voi talvella harrastaa pehmeällä hiekalla. Karavaani se meilläkin on kulkenut hallillta toiselle, jotka ovat noin 170-300km päässä. Jotkut tekevät näitä matkoja joka viikonloppu. Moniko lätkä-iskä lähtee viemään harjoituksiin junioriaan 300km päähän? Jo olis iso haloo jos lähialueen jäähallit lakkautettais. Ja mikä asiassa on hassuinta, suurin määrä motocrossin harrastajia taitaa painottua tänne Etelä- Suomeen, mutta täällä ei ole yhtään hallia! Hyvinkäälle yritettiin, ei tainnut lupaa heltyä (en tiedä oikeaa syytä, miksi ei toteutunut). Luulen että ne luvat ovat niin kiven kovaan jonkun päättäjän penkin alla, että emme voi kuin odottaa. Saastutamme sitten ajamalla diselipakuilla sen 300km mennentullen. 

Turun hallilta kuvaa parin vuoden takaa

Melkein viikonloppuna olin haljeta innostuksesta, luin paikallislehdestä pienen pienen präntin että, kaupunkiimme avataan motocrossihalli! Voi sitä riemua ennen kuin sain luettua jutun loppuun. En ole mikään viherpiipertäjä, mutta en mikään luonnon tuhoajakaan näin nyt alkuun, ennenkuin joku hyppää takajaloille. Se halli tulee olemaan sähkömopoille! Eih! Minä haluan kuulla nelitahtisen pyöräni äänen kun ajan! Sähköpyörä on kuin hiippailisi salaa, vain suhina kuuluu. Sama kuin laittais lätkäpelaajille luistimien sijaan tossut. Motocrossiin kuuluu nyt vain ne äänet ja moottorin jyry oleellisena osana.  Ei mulla kylmätväreet mene hiljaaisuudessa.

Täytyykö tässä itse puuhaamaan motocross sisähallin puolesta. Lääniä on, isoja lentokone hangaareja poistetaan käytöstä valmiina olevien ilmanpoisto järjestelmin, rahoitus ja luvat puutttuu. Jos jäähalleja putkahtelee tuon tuosta ja kannustetaan harrastamaan, niin miksi moottoriurheilu halutaan ajaa ahtaalle ja tehdä harrastamisesta vaikeaa? Hiihtäjätkin tungetaan putkeen turvaan viimalta ja pakkaselta. Jalkapallolijatkin saa pehmustetun kuplan missä harjoitella oikeaoppisia feikkikaatumisia. Mutta crossarit, annetaan niiden nyt jylistä siellä pihalla kun ne rakastaa sitä rapaa niin kovasti. No, ei rakasteta ei!

Ei mene tasan pihlajanmarjat.