Yleensä kun meidän pojat lähtee ajamaan motocrossia, seuraan minä Isomman Puolikkaan menoa ja Kokonainen opastaa Pienempää Puolikasta toisella radalla. Tästä on tullut se asetelma ettei Pienempi Puolikas usko minun osaavan auttaa häntä mopon ongelmien tai ylipäänsä mihinkään lajiin kuuluvan asian suhteen. Isopi Puolikas on jo oppinut että, myös äidin neuvoja voi kuunnella ja äidin saa tekemään kaiken puolesta siellä varikolla kun vain pyytää. Tämä on mun suuri heikkous. Mun vika.

Kesäloman kunniaksi lähdimme kaksin Pienemmän Puolikkaan kanssa naapurikunnan radalle ajamaan ensimmäistä kertaa. Mukaan otettiin koiramme Rio, joka alkaa olemaan melko tottunut varikkoreissaaja. Pohtiessani navigaattorin näyttämää paikkaa lainkaan oikeaksi, hermostui Pikku Puolikas ensimmäisen kerran. "Etkö sä osaa sinne?" Ehkä se oli aiheellinen pelko, jos joudutaan hyvin pienelle tielle tai paikkaan missä kääntyminen on ahdasta, voi kääntämisessä kestää tovi. Ja mulla menee hermot siihen touhuun, vikaa mulla siinäkin kohtaa.

Radalle päästyämmme Pienempi Puolikas tarkkailee silmä kovana mopon valmisteluoperaatiota. Auttaa tankkaamaan ja varmistaa että ketjuissa on rasvaa. "Äiti sä unohdit että ne on rasvattava aina", Joo, joo juoksin jo rasva purkki kädessä käskyn käydessä. Näin saaatiin alkuvalmistelut tehtyä tarkassa komennossa.

Pienempi Puolikas opettelee vasta vaihteiden käyttöä, liikkeelle lähtö tuotti hankaluuksia ja se oli äidin vika kun seisoin liian lähellä. Vapaalle ei saanut millää ja se oli äidin vika kun selitin missä kohtaa se on, sekin meni siis pilalle mun takia. 

Radalla ajaminen sujui oikein hienosti. Oltiin sovittu että vaihdetaan isopaa ja pienempää samoilla käsimerkeillä kuin Kokonaisen kanssa aiemmin, siis peukku ylös kun isommalle ja peukku alas kun pienemmälle. Siinä mä sitten yritin mutkaan Pienemmän Puolikkaan tullessa näyttää että pienempää, ei tapahtunut mitään. Vaihdoin paikkaa, peukku alas, ei tapahtunut mitään. Seuraavalla kierroksella pysäytys ja asioiden kertaus. Selvä, kuittas Pienempi Puolikas. Mutka meni hienosti, vaihde vaihdettiin. Mutta, ei muistettu mutkan jälkeen vaihtaa isommalle, vaan kone huutaa kierrokset täysillä. Taas mä kipitän toiseen mutkaan Rio- paran roikkuessa narunpäässä, näyttämään että isommalle. Juu, nyt onnistui. Hyvä Pikku Puolikas! Muutama kierros ja varikkopysähdys. Taas kerrattiin perusasioita, jalka roikkuu mutkissa kuin keitetty spagetti, hyppyriin ei kaasuteta nokalla ja takajarru oli aivan kylmä. Korjataanpas nämä. Selvä, kuittas Pienempi Puolikas. Radalla ajaa pikkumies, jonka kone huutaa täysillä ja jalka roikkuu ja hyppyriin mennään täysiä ja vielä väännetään lisää kaasua. Huhu, äidin sydän jätti pari lyöntiä väliin.

Varikolla alettiin sitten miettiä näitä korjaamattomia ongelmia. Pienempi Puolikas kuuntelee hieman jo suuttuneenakin mun jäkätyksiä, kunnes tokaisee "äiti, kyllä se oli sun vika etten mä tajunnut, että joka mutkassa täytyy niin tehdä! Sä opetat ihan erilailla kuin iskä"   Rio sai kuulla myös osuutensa, kun on tiellä siinä maatesaan auton vierellä. 

Jassåå, mitäs tuohon lisättävää. Haetaan jätskit ja kaikki on taas paremmin, kotimatka voi alkaa. Ajaminen oli kivaa ja meni tosi hyvin, päästiin hyppyrin yli ja linkutettiin, näin kerrottiin Kokonaiselle illalla Pikku Puolikkaan suulla. 100% tämän lajin harrastajista on oman isän (ja äidin) opeilla aloittanut ja treeninsä pääosin ajanut ja ajavat pitkälle maailman huipulle asti. Äiti ja isä ovat siellä radan reunalla aina ja haluavat auttaa jälkikasvuaan saavuttmaan vielä parempaa. Ehkä he aikuisina sitten muistavat nämä hetket opettaessaa omia puolikkaitaan. Vaikka kaikkki olis vain mun vika, mä nautin näiden Puolikkaiden kanssa saaduista pienistä onnen hetkistä. Siitä yhdestäkin hyvästä jarrutuksesta ja vaihteen vaihdosta.

Erään kouluttajan viisaita sanoja lainatakseni "Opit parhaiten kun itse opetat"

Isompi Puolikas näyttää mutka-ajon mallia