Tässä ajan kuluessa olen kuunnellut ystävien ja tuttavien keskustelua lastensa harrastuksista. Se on aihe mistä saadaan kiivasta keskustelua puolesta ja vastaan. Riippuen siitä, onko aihe ajankäyttö, rahan menoerät, saavutukset vai mikä, toiset aiheet nostavat tunteita kovastikin. Tunteita on nähty niin kenttien laidalla kuin jälkipeleissäkin. Mitä me halutaan opettaa jälkikasvulle harrastamisesta ja urheilusta?

Ajatus heräsi, kun Isompi Puolikas totesi, että ei halua kirjoittaa koulussa omasta harrastuksesta, kun ei se ole kuten kaikkien ihannoima jalkapallo tai jääkiekko. "Mitä mä siitä kirjoitan kun ei ne tiedä siitä mitään, ei ne ymmärrä miten vaikeeta voi olla ajaa mutkaa oikein, ei siitä kukaan halua kuulla?" puuskahti Iso Puolikas. 


s.jpg

Vein lapseni kokeilemaan harrastusta mistä sillä ei ollut tietoakaan. Valitsinko minä sen harrastuksen? Alkuräpellyksen ja kannustuksen jälkeen laji tuntui pojasta "omalta". Jotkut lapset "keksivät" itse oman lajinsa ja ohjautuvat sen pariin luonnostaan. Tämähän olisi ideaali tilanne. Kaikki vanhemmat haluavat että lapsi harrastaa "kivaa lajia", mistä se lapsi tietää jos ei kokeile kuutta lajia kaudessa, mikä on se kiva laji.  Ei lapset edes tiedä mitä kaikkea voisi kokeilla. Tästä kokeilusta tulee yllättävän kallista. Aina uusia varusteita ja kausimaksuja. Motocrossi sattuu olemaan harrastus missä rahaa saa syytää alusta alkaen ihan kiitettäviä summia, tästä saisi ihan oman aiheen kirjoitettua. Sitä lajia ei niin vain kokeilla huvinvuoksi. Perheen autotkin vaihdetaan harrastuksen mukaan. Meillä onneksi rakkaus lajiin on pysynyt. Muiden tuntemaa lajia on ehkä helpompi harrastaa kuin vähemmän tunnettua. Saimme aikaan hyvän keskustelun Isomman Puolikkaan kanssa ja koulutehtävänkin tehtyä. Ehkä jopa pienen mihen oma maailma avartui lajinsa hienoista puolista.


s2.jpg

Moottoriurheilun arvostus on suurinmalti osin formuloissa ja rallissa. Onhan meillä siellä maalimanmestareita ja melkein mahdollisuuksia palkintosijoilekkin tulevissa kisoissa. Jääkiekossa pärjättiin kauheen mukavasti keväällä ja maailman huippusarjaan lähti hienoja lupauksia. Jalkapallossa ollaan hännänhuippuja, mutta yksilöitä löytyy joiden kustannuksella maailmalla tunnetaan pikkuinen peräpohjola. Näillä mennään. Monikaan ei tiedä että tänä vuonna endurossa saatiin maailmanmestari, myös road racingissa (sivuvaunu- luokka) saatiin maailmanmestaruus  ja junioreissa ollaan saavutettu Euroopanmestaruuksia motocrossissa niin henkilökohtaisella kuin joukkue puolella. Nämä vain on jäänyt suurelta yleisöltä huomaamatta, koska suuri vaikuttaja televisio, ei niihin aikaa panosta. Minä ainakin haluaisin katsoa ureiluruudusta muutakin kuin iänikuista jääkiekkoa, jalkapalloa tai formulaa. Eihän sieltä mitään muuta tule. Välillä joku huuhkaja tai susi pääsee kuvaan, mutta kun pelit alkaa menemään huonommin ei näy enää niitäkään, kuvataan kellotornin nokassa istuvaa huuhkajaa. Lapset katsoo tätä kaikkea tv:stä, kyllähän ne tajuaa että formuloissa ollaan maailmanluokan tähtiä ja jääkiekossa jumalia. Jokainen haluaa olla maailmanluokan tähti. Lapsi ymmärtää että kiekkoilijat ja formulakuskit saavat arvostusta kaikkialla. Omaa lajia arvostetaan oman lajin parissa. Ehdotan seuraavien jalkapallon maailmanmestaruuskisojen sijasta näytettävän teeveessä kuukauden putkeen kaikki motocrossin EM ja MM osakilpailut. Ei tarvitse katsella hipaisusta kaatunutta maassa tuskassa pyörivää hyökkääjää perhonen naamalla. Suotakoon näkyvyys myös muille vähemmän tuntemattomammille lajeille. 

Meillä ollaan heikon itsetunnon kanssa kamppailtu tämän tästä. Paras kannustus ja itsetunnon kohennus on tapahtunut, kun joku muu aikuinen on tullut kehumaan ajosuoritusta. Voi luoja, miten pienen pojan silmiin syttyy palo ja hymyn häive käy suupielessä. Sillä kehulla ollaan päästy eteenpäin, ne sanat on jäänyt lapsen mieleen ja niiden avulla on saavutettu seuraava onnistuminen. Me aikuiset tehdään lapselle tunne onnistumisesta ja arvostamisesta. Opetamme lapsille miten arvokasta on laittaa itsensä peliin saavuttaakseen unelma, olkoon se vaikka kisoissa maaliin pääseminen.  Annetaan kannustusta niille jotka istuvat hiljaa vieressä, koska ne on usein niitä joiden mielssä epäonnistuminen on kokoluokkaa maailmanloppu. Ei opeteta lapsia iloitsemaan ainoastaan onnistumisesta, vaan yrittämisestä. Yrittämisellä päästään onnistumisiin.

Sitten vielä siihen vastakohtaan, aikuisen hävettävään käytökseen. Siitähän ollaan puhuttu miten kaukaloiden ja jalkapallokenttien laidalla vanhemmat huutaa ja käyttäytyy miten sattuu. Siinä kohtaa kun aikuinen haukkuu lasta (ei välttämättä omaansa) tai huoltajaa/ valmentajaa, päin naamaa ja rumasti, voin vain todeta että haukkuja on tehnyt itsensä kyllä erittäin naurunalaiseksi. Ehkä hän ajattelee olevansa tilanteen herra ja puhuvansa (huutavansa) asiaa. Mutta eihän tämä kerro kuin puhujan omasta lapsellisesta käytöksestä, mutta suurta vahinkoa ollaan jo saatu aikaan lapsen mielessä. Ehkä jopa loppuiäksi. Tämäkö oli tavoite?  Vaikka kuinka ollaan kilpailuissa tai harjoituksissa niin ei helkkarissa sinne mennä huutamaan toiselle, ylimielinen käytös ja kaikinpuolin muiden dissaaminen ei kuulu mihinkään urheilulajiin. Lapset eivät ymmärrä aikuisen ylikuumentumista, koska tilanne on voinut ollakkin ihan toinen kuin mitä laidalta nähtynä on ollut tai lapsi ei edes enää ajattele koko välikohtausta. Yleensä vain harmitus on suuri jos epäonnistuu toisen törttöilystä. Aikuisen tehtävä on elää se törttöilyn tuoma pettymys yhdessä. Miksi aikuinen ei osaa hillitä tunteitaan? Kyllä jos kahvipöytäkeskustelussa kysytään miten pitäisi käyttäytyä, niin jokainen osaa vastata ihan jotain muuta kuin huutamisen ja haukkumisen. Miten tälläisen huutamisen ajatellaan kannustavan lapsia. Kyllä me aikuiset ollaan vastuussa siitä miten mukavalta se harjoituksiin meno tuntuu. Pidetään mölyt mahassa ja annetaan lasten harrastaa. 

Kumman joukkueen sinä valtsisit, hiljaisemmat kannustajat vai haukkuvat huuhtajat?


l%C3%A4%20istu%20aidalla2.jpg

(Kuva J.M.)