Voisin alkajaisiksi kertoa omasta ensimmäisestä ajosta motocrossipyörällä ja siitä miten meidän perhe hurahti tähän lajiin. Mulla on pienestä pitäen ollut omituisen hyvänolon fiilis aina kuullessani hieman kovemman mottorin äänen. Kaikki moottorit ovat jollain tapaa kiinnostavia, niissä on niin tuhottoman paljon osia ja niitä voi purkaa ja koota kuin legoja. Niihin löytyy ohjeet ihan samallalailla kuin legoihin, kuvat ja kaikki, kerrotaan missä järjestyksessä kootaan, legot on vain värikuvina. 

Kun ensimmäinen miehen puolikkaani istutettiin neljä vuotiaana KTM 50 kuutioisen mopon selkään, oli sekin tämän hullun äipän idea. Kuka täysjärkinen äiti työntää vapaaehtoisesti pojan tämän harrastuksen pariin? Olisin edes valinnut kartingin. Onneksi en siinä vaiheessa edes tiennyt miten kovaa ne isot kuskit ajaa oikeasti. Ja jos olisin tiennyt miten paljon rahaa tähän saa laittaa, olisin kiertänyt lajin kaukaa. Poika innostui, Kokonainen innostui ja mä innostuin.

50%20cc%20s.jpg

Siinä me sitten innoisamme ostelimme pyörän toisensa jälkeen nojaamaan tallin seinään. Crossikisojen lähtöjä seuratessa jäi naapurin kissakin karvojen pörhistelyssä toiseksi kun kananlihalle mennyt iho nosti heiveröiset haituvat pystyyn, 40 pyörää, kaasut kaakkoon ja pauke ja jylinä on huikee, ihan kuin olisin tullut kotiin niin oikealta paikalta crossirata tuntui. Ajatus päässä itse ajamassa kasvoi niin valtavaksi, että muuta mahdollisuutta ei jäänyt kuin toteuttaa haave. 

Sainpa sitten lainaan tuttavan Honda 250 kuutioisen puhdasverisen crossipyörän. Kysyin omistajalta ennen pyörän selkään hyppäämistä kypärän sisältä puhkuen kuin Darth Vader, "oletko ihan varma että annat mun mennä tuonne radalle?" "Joo joo, sinne vaan". Se oli kuin käsky ja mähän tottelin, vaikka hengittää ei muistanut ja kädet tärisi kuin vanhan mummon vispatessa kermavaahtoa. Hän ei ehkä muistanut että olin taannoin kertonut kerran elämäni aikana ajaneeni teininä mopoa. Sinne mä sitten suhahdin, radalle, isojen miesten joukkoon. Ensimmäinen hyppyri, selvittiin, mutkassa tuli ensimmäinen kaatuminen ja voi kele sitä adrenaliinin määrää kun punnertaa 100 kg pyörää hiekasta ylös. Ja mä selvisin! Se fiilis, kun olet ylittänyt itsesi ja tiedät että tätä on saatava lisää. On se kuulkaa aivan huikeeta, ei sanat riitä sen tunteen kuvaamiseen! 

Siinäkin ehti ajatella taas ja vaikka kuinka paljon, mietippä miltä tuntuu kun itse matelet hyppyriä, kun se 100kg pyörä sujahtaa pään vierestä renkaat ilmassa pyörien vauhdin ollessa siellä 50km/h tietämillä. Pidä siinä nyt sitten oma ajolinja kun taistelet jokaisen kuopan ja kiven kanssa. Aivan älytöntä touhua. 

Eikä paljoa auta naisten ja junioreiden yhteinen ajovuoro. Sehän se vasta vaarallista onkin, eihän niillä junnuilla ole mitään järkeä päässä. Niinkuin nyt jo hieman vanhempi puolikas totesi, "ei siinä ajaessa mitään niin kummallista tarvitse ajatella, muistaa vain ajaa täysiä". Ei lisättävää. 

Tulipa tallimme seinään nojaamaan ihka ensimmäinen omakin crossipyöräni, vanha Hondan piikki (125cc), se oli ruma. Mä en halunnut ajaa sillä kun se oli niin ruma. Mä vain puunasin sitä ja ulkoilutin välillä sänkipellolla. Sen osti vanha mies, crossihousut jalassa se kurvas ruosteisella pakulla sitä hakemaan. Mökkipyöräksi kuulemma, sinne se kuului paremmin kuin mun alle radalle.Väitänpä, että naisille (varsinkin mulle) on väliä miltä se pyörä näyttää. Tästä on Kokonaisen kanssa käyty pitkiä keskusteluja ja nykyään ei enää aiheesta keskustella lainkaan. Mä yritän vaivihkaa ostaa hienoja ja tarpeellisia juttuja mopoon ja se huoltaa mutisten. Tai sitten ne osat odottaa tallin laatikossa, koska se oli väärään malliin. Mä aina unohdan minkä vuosimallin pyörä on kyseessä, sehän on sääntö ettei vuosimallin vaihtuessa mikään ruuvi osu kohdalleen vaikka ne mun mielestä näyttää ihan samalta. Nyt olis projektina vaihtaa joko takaiskari tai kuskille 40 kg painoa lisää tai uusi pyörä. Mä olisin jo ostanut monta iskaria, mutta antaa nyt Kokonaisen hoitaa se asia. Siihen väriin kun ei voi paljoa vaikuttaa. S%C3%A4nkicrossi%201.jpg 

Pienempi puolikas on varmaan rintamaidossa saanut jo bensat ja pakokaasut, sillä on palo radalle ollut pienestä pitäen. Kun kolme vuotiaana se istui mopon selkään ei paluuta ole ollut. Näin se meidän perhe vain ajautui äidin hullusta päähänpistosta yhden mahtavimman urheilulajin pariin, missä kilpaillaan yksilönä, mutta ryhmähenki on kuin suurella punakoneella. 

M%26%20S%20s%C3%A4nki.jpg