Kevään ja kesän suunnittelu ei kuitenkaan ole hautautunut lumeen. Tallissa on käynyt kuhinaa. On venytetty, korotettu, ahdettu, tiivistetty, puhdistettu, vaihdettu, öljytty, kiroiltu ja lopulta hymyilty. Mopot ovat saaneet huomionsa, eivät ne tosiaan ole yksin jäänyt. Ettei tarvitse mitään moposuojeluyhdistyksen väkeä tänne lähettää tarkistamaan mopojen heittelejättöä. 

Isompi Puolikas on taas venynyt siihen malliin että mopo alkaa näyttämään minimotolta. Eipä vielä isompaan pyörään viitsisi vaihtaa, se on jo se piikki, millä mäkin voisin hyvin ajella. Äidin silmissä alkaa kiiltämään pelko pelkästä ajatuksesta laittaa lapsi sellaisen härvelin kyytiin. Ensi vuonna sitten, lupaan lopettaa pelkäämisen ennen sitä. Tai en mä sittenkään... Mietitään hieman sitä pelkoa. Pelkohan saa aikaan kehon tuottamaan adrenaliinia, se taas muuntuu dopamiiniksi ja saa aikaan hyvänolon tunteen. Jos ei nyt ihan täydellisestä halvaannuttavasta pelosta ole kyse. Se pieni kutina pelosta kun ylität itsesi. Hyvänolon tunne- sitähän me kaikki haluamme tavalla tai toisella.

Pelosta tässä lajissa ei varmaan koskaan saa tarpeekseen. Kaikki tietävät sen tunteen. Sydän lyö niin kovaa että kuulet sen äänen, et muista hengittää ja silmäsi  ovat lautaset, kaikki hidastuu. Se on pelko.  Mutta, pelkoahan on monenlaista. Oman lapsen sairastuminen tuo erilaista pelkoa, mä sanon sitä hitaaksi peloksi. Kumpikin raastaa, toisessa on adrenaliini ja siihen voi jäädä koukkuun. Eikö? Hullua. Mä ajattelen että pelko antaa mulle enemmän kuin ottaa. Myös sydän tarvitsee adrenaliinia. 

Vai onko se sittenkin vain jänitystä?

Keväällä Isompi Puolikas pääsi ajamaan hyvän tiimin väreihin, pojalle se oli iso juttu. Kannusti taas yrittämään parhaansa, edustettava itsensä ja kerhonsa lisäksi myös tiimiä. Mielestäni tälläinen pienikin sopimus on junioreille tärkeä kannustin. Mutta, meidän kausi. En tiedä mitä tapahtui.

Isomman Puolikkaan harjoituksia Joutsassa.

Intoa ja luottamusta kauteen oli ladattu koko talvi. Ja se näytti hyvältä. Ensimmäinen kisa oli kotikisa. Kauden avaus on yleensä aina kylmä ja sateinen, nyt oli onneksi vain kylmä. Alkukankeutta oli näkyvissä, toisessa erässä keskeytys, mopo ei halunnut liikkua. Tässä vaiheessa kalusto päivitettiin vuotta uudemmaksi, eli tämän vuoden malliin, vihreessä merkissä pysyttiin. 

Seuraavana vuorossa oli Iisalmi, sinne pakattiin pakun perään asuntovaunu, uusi hankita sekin, ja taas ääriä täyteen ahdettu peräkontti. Fiilis oli mainio, aurinko paistoi ja rata oli super hyvä. Viime vuonna tämä kisa oli vesisadetta ja niin paljon kuraa etten muista sellaista nähneeni. Tämä kisa oli ehkä kautemme paras, ensimmäisessä erässä 12. ja toinen erä, tulikohan kaatuminen ja häntäpäässä, mutta maaliin kuitenkin. Esimmäiset nousupisteet saatiin.

Kuopion kisa ei paljoa mieltä nostattanut, ensimmäinen erä 28. ja toinen keskeytys, kaveri ajoi takarenkaaseen ja kumoon. Tornioon lähdettiin sitten pidemmän kaavan mukaan, tämä on ns. Pohjoisen kierros, joka käsittää pari kilapilua ja viikolla mahdollista osallistua valmennukseen. Pohjoisen kierros on mukava, erilainen reissu, mopoja oli pakattu kolme kappaletta pakun perään ja asuntovaunu keikkui perän pitäjänä. Motocrossi perheitä on paljon liikkeellä ja jostain hiekkalaatikolta aina löytyy ajokaveria. Tornion kisa oli lupaava, Isompi Puolikas tykkäsi radasta, aika- ajo sujui erinomaisesti ja ensimmäiseen erään lähdettiin hyvällä fiiliksellä. Kunnes, Puolikas ajaa ratavarikolle ja on valkoinen kuin lakana, ja haukkoo henkeä. Hyppää mopon päältä pois ja valittaa sydämen hakkaavan liian lujaa. Pulssi hakkaa laskemattomissa olevan määrän kertaa minuutissa, Puolikas on pahoinvoiva ja puhuu hieman sekavia. Meidän erä jää siihen. Vaikka omaan ammattini puolesta taidot selvittää poikani tilaa, oli tämä sen verran pelästyttävä kokemus ettei toista erää ajettu. 

Viikko vierähti kierrellen pohoisen crossiratoja ja pääsin itsekkin nauttimaan ajamisesta. Varsinkin Kemijärven huikeista maisemista nautittiin, rata oli minun ja Pienemmän Puolikkaan mieleen. Eikä sielläkään vältytty crossiseuralta, tutustuttiin Isomman Puolikkaan tiimikaveriin sattumalta.

Lomailun lopuksi siirryttiin kohti Raahea. Yövyttiin läheisellä leirintäalueella, elämäni ensimmäinen virallinen leirintäalue yöpyminen. Otettiin paikat parin muun crossiperheen kanssa alueen laidalta, jotenkin en tunne kuuluvani siihen caravaanari porukkaan (ainakaan vielä). Muut kastelivat amppelikukkiaan, leikkasivat nurmikkoa vaununsa edustalta ja rakensivat terasseja, kun meillä vaihdettiin uutta rengasta vanteelle ja rasvattiin mopojen ketjuja. Muutamia pariskuntia käveli ohitse hieman pällistellen, jotkut jopa useamman kerran illan aikana. Kovia lenkkeilemään ovat. Miehet kertoivat iltasaunalla kuulleensa että, siellä ei pidetty crossareista. Oli kuulemma aiemmin ollut joku crossariporukka joka oli hyppinyt saunan katolta fillareilla?? Olivat kuulemma saaneet porttikiellon alueelle. Kuka tunnustaa. Meidät toivotettiin tervetulleksi seuraavallakin kerralla, onneksi. 

Raahe, lyhyin kisa ikinä. Kaksi aika- ajo kierrosta ja kone sanoi sopimuksensa irti. Mopo keksi siinä sitten että nyt riittää ja siihen loppui ne ajot. Vika, mitä kävi ihmettelemässä varikolla yksi jos toinenkin, jostain neulasta oli pala pois keskeltä... hmm, olishan mulla voinut matkapakista silmäneula löytyä, mutta en kehdannut sitä kaikkien kuullen ilmoittaa. Kokonaisen huumori ei olisi riittänyt siinä kohtaa. Joku ihmetteli siinä varikolla ettei teillä ole toista mopoa vaikka niitä näyttää autossa olevan... no ei, autossa on kaks lisää mutta väärää kokoluokkaa. Pakattiin kimpsut ja kampsut ja lähdettiin pienen pettymyksen varjostamana kohti kotia. 

Kuukauden kisatauko seurasi Pohjoisen kierrosta, siinä välisä yritettiin selvittää Puolikkaan sydän ongelmaa. Siinä nyt sitten yritettiin saada häiriötä filmille. Lupa ajaa tuli kuitenkin. Vieläkään ei ole selvinnyt mitään. 

Pienempi Puolikas kävi ajamassa kotiradalla Ponkes raceday-kisan. Kovasti Pikku Puolikas tykkää kisailla ja on innoissaan, mutta ei ole vielä rohkaistunut muihin kisoihin. Tämä kisa meni todella hienosti, ollen 32. vastustajia oli yhteensä 70. Pikku Puolikas oli haljeta ylpeydestä kun ei ollut viimeinen. Ihana asenne.

Pienempi Puolikas Kuopion radalla.

Liigakauden viimeinen kisa oli Porissa. Ei päästy sielläkään nauttimaan tuloksista, aika- ajo oikeutti B-finaaliin ja siellä menikin loistavasti, kunnes taas mopo sanoi köh,köh. SattumanKauppa tarjosi antiaan, erä jäi kesken. Toinen erä samoin. Mopolla oli syysflunssa.  En tiedä, mutta tuo kauppa on ollut meille hyvin antelias koko kauden, eikä sinne tietenkään ole bonuskorttia. Harmittaa niin suunnattomasti pienen pojan puolesta. Usko loppuu omaan tekemiseen ja ektoplasma-esiteinin omatunto ei kestä jokaista kuoppaa.

Saatiin vielä kauden lopuksi kutsu kerhojoukkue SM-kisaan. Puolikkaan tsemppaaminen kesti kyllä tovin, mutta hyvällä mielellä mukaan kuitenkin lähti. Ajo sujui omalla tasolla ja hyvällä fiiliksellä, kunnes taas, se keleen SattumanKauppa avasi ovensa. Ensimmäinen erä ajettiin,mutta rytmihäiriöt pilasivat taas toisen erän. Ajot jäivät joukkuekavereiden harteille. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta joukkue ajoi hienosti, ylpeitä voi olla hienoista nuorista pojista joilla yritystä riittää. Meidän seurassa kasvaa hienoja crossareiden alkuja.

Yhteenvetona voi sanoa että, yksi kisa ajettiin alusta loppuun Isomman Puolikkaan saldona. Pienempi Puolikas keräsi rohkeutta ja aikoo ensi kaudella olla mukana useammassa kisassa. Kokonainen sai kunniamaininnan ripeänä mekaanikkona ja Äippä kuulemma saa olla vieläkin mukana kisoissa, kokkaajana. Ainoat kisat minun kohdallani ovat taas canicrossia Rion kanssa. Luvassa muitakin juoksukisoja, olen ihan hurahtanut juoksuun.

Meillä Pieni Puolikas ja Iso Puolikas ovat käyneet radalla jo useampaan otteeseen.  Voi sitä kuran määrää taas! Ensikauden tavoitteita ollaan mietitty yhdessä ja tuleviin kisoihin jo valmistaudutaan. Sen verran isoja valmistautumisia on edessä että ihan hirvittää. Kevenee kukkaro taas huomattavasti. Uusia pyöriä pitäis laittaa, kuljetuskalustoa huoltaa ja asuntovaunu olisi ostoslistalla. Ai niin, ja uusia saappaita, kypäriä ja suojia Puolikkaille, kun ovat venähtäneet taas talven aikana.  Kaiken se ottaa, paljon se antaa :D 

Isomman Puolikkaan valmistautuminen on ollut vähän niin ja näin. Ihme lorvikatarri iskenyt nuoreen mieheen. Ei niinku sitten millään saa liikkeelle. Aina kynsin ja hampain pitää viedä jotain urheilemaan. Valuu kuin laavavirta sohvalta lattialle. Olenkin miettinyt että onkohan tuossa iässä kehon rakennusaine jotain venyvää ja valuvaa ektoplasmaa? Se on jotain talvihorrosta ihan selvästi, nimittäin kun aurinko on alkanut pilkahtelemaan on tämä ektoplasmakin hieman saanut enemmän liikettä ja olomuoto on muuttunut. Onneksi, on nimittäin suuri huoli jos oma lapsi muuttuu vieraaksi alkuaineeksi. 

Koiran kanssa ollaan juostu ympäri pitäjää ja kova harjoittelu alkaa tuottamaan tulosta. Ensimmäiset kevään canicross kisat on merkattu kalenteriin ja sinne mennään jos kaikki on kunnossa. Ainut mietitys on että, miten ihmeessä me päästään muiden koirien edestä lähtemään reippaasti matkaan. Entä jos joudun ohittamaan toisen koirakon matkalla? Rion mielestä kun muut koirat on niin ihania ja aina pitäis saada tutustua. Eikä me edes pysähdytä lenkeillä muiden koirien juttusille, onkohan se vika siinä? Jos se ei saa jutella tarpeeksi muille koirille. Alkaa aika käymään vähiin tämän ohitus ongelman suhteen. 

Rio lenkin päätteeksi

Talvi on ollut hiljaista aikaa motocrossin saralla. Pojat ovat olleet hallissa ajelemassa, mutta minä en ole rohkaistunut sinne pieneen purkkiin vielä ahtautumaan. Olenkin kehitellyt itselleni uusia harrastuksia talven pimeinä iltoina.

Mulle iskee joka kevätalvi ihan kamala juoksuvimma. Juoksen kuin Forrest Gump ympäri kylää musiikin käskyttäessä menoani. En ole koskaan ollut kovin hitaan lajin menijä, kuten kävelyn. Mä tylsistyn, menee maku heti ensimmäisen kilometrin jälkeen. Juostessa tulee vain niin hieno fiilis kun pääsee hyvään rytmiin ja aurinko kimmeltelee lumesta, silloin voisi juosta loputtomiin. Koska perheeseemme kuuluu koira, jolla on myös tarve päästä lenkille, otin sen eräänä iltana mukaan juoksemaan. Se rakastaa juoksemista ja vetämistä ennen kaikkea. Lenkkimme kulki sen verran hyvin, että hain seuraavana päivänä juoksuvyön joustonarulla. Itselle vielä kunnon piikkarit peililiukkaille kaduille, jo oli valmis paketti täysmittaiseen lenkkiin.

Ensimmäisiä kertoja juoksulenkillä

Juokseminen helpottui huomattavasti asianmukaisilla varusteilla ja koirakin ymmärsi homman jujun, kun käsky käy tulee vetää vielä hiukan lujempaa ja vastaavasti hiljentää alamäkiin. Alamäet on kyllä vielä hieman liian vauhdikkaita, mutta sujuvampia kuin aluksi. Osaamme kääntyä käskystä melko hienosti oikealle, mutta ei vasemmalle. Täytyy varmaan kääntää lenkkisuuntaa, että tulee niitä käännöksiä myös sinne vasemmalle.

Tästä innostuneena päätin, että kevään aikana me osallistutaan koirajuoksukilpailuihin, canicrossiin. Nyt rakennetaan kestävyyttä ja vauhtia lisätään pikkuhiljaa. "niin nopee on koiravaljakko kuin sen hitain menijä", eli minä olen se joka opettelee vauhdin lisäämistä. Canicrossi on sulan maan kisa, vetokoirille kehitelty laji, joka on suuressa suosiossa Euroopassa. Canicrossissa ei ole koiran koolla ja rodulla väliä, varsinkaan harrastaja tasolla, mutta sattumalta lintukoirat ovat melko hyviä tässä lajissa. Kaikki juokseminen koiran kanssa ei ole canicrossia, vaan koiran täytyy vetää perässään juoksijaa. Tämä laji on kuin tehty meille! Veto on numero yksi kun laitetaan valjaat päälle.

Rio metsälenkillä

Ettei koiramme (ja emäntä) olisi liian toimeton oman päälajinsa (metsästys) ja juoksulenkkien ulkopuolella kokeilimme aloittaa myös agilityn. Joo, se hassu koiran huuto ja huitomis rata, jossa koira sitten omistajaansa miellyttääkseen hyppii esteitä ja sujahtaa sukkana putkiin, että saa sen emännän rauhoittumaan. Näin meillä siis. Koira menee minne käskee ja emäntä pyörii ja kompuroi. Tässäkin yritän opettaa niitä suuntamerkkejä, mutta tuntuu kuin koira kysyis "sun vai mun vasen?" Koska minä tosiaankin ohjaan sitä minne sattuu on menomme vähän vauhdikasta ilman päämäärää, mutta hauskaa meillä on ollut, eikä me oteta sitä sen vakavammin. Rio on ainakin ollut hyvin tyytyväinen kaikkeen tähän uuteen touhuun. Tämä kaikki puuhastelu omalta osalta on ollut mitä mainiointa peruskunnon rakentamista ajatellen ensikautta motocrossin parissa, ehkä mä sittenkin jaksan sen täyden erän ;) 

Isompi Puolika Iisalmen Mx-liigakilpailun aika- ajojen jälkeen

Suomen sää on nyt mitä on. Välillä sataa, välillä paistaa aurinko, ei ole onnistunut sammakot tai Föhritkään tulevaa aina ennustamaan. Mutta ainahan on sanottu että, Suomen ilmasto on rikkaus neljän vuodenajan vuoksi. Onkohan niin? Vai onko se vain puhetta, ettei me ihan masennuta täällä pimeydessä, osattais olla iloisia siitä kylmästä sateisesta syksystä kirkasvalolamppujen polttaessa verkkokalvomme. 

Motocrossi on näillä leveysasteilla painottunut hyvin tuohon lumettomaan aikaan ymmärrettävistä syistä. Sitkeimmät vaihtaa piikkirenkaat alle ja uhmaa pakkasta ja kylmää hampaat kalisten. Onhan siinä oma fiiliksensä. Mutta, mutta. Suomessa on muutama sisähalli, muistaakseni neljä, missä motocrossia voi talvella harrastaa pehmeällä hiekalla. Karavaani se meilläkin on kulkenut hallillta toiselle, jotka ovat noin 170-300km päässä. Jotkut tekevät näitä matkoja joka viikonloppu. Moniko lätkä-iskä lähtee viemään harjoituksiin junioriaan 300km päähän? Jo olis iso haloo jos lähialueen jäähallit lakkautettais. Ja mikä asiassa on hassuinta, suurin määrä motocrossin harrastajia taitaa painottua tänne Etelä- Suomeen, mutta täällä ei ole yhtään hallia! Hyvinkäälle yritettiin, ei tainnut lupaa heltyä (en tiedä oikeaa syytä, miksi ei toteutunut). Luulen että ne luvat ovat niin kiven kovaan jonkun päättäjän penkin alla, että emme voi kuin odottaa. Saastutamme sitten ajamalla diselipakuilla sen 300km mennentullen. 

Turun hallilta kuvaa parin vuoden takaa

Melkein viikonloppuna olin haljeta innostuksesta, luin paikallislehdestä pienen pienen präntin että, kaupunkiimme avataan motocrossihalli! Voi sitä riemua ennen kuin sain luettua jutun loppuun. En ole mikään viherpiipertäjä, mutta en mikään luonnon tuhoajakaan näin nyt alkuun, ennenkuin joku hyppää takajaloille. Se halli tulee olemaan sähkömopoille! Eih! Minä haluan kuulla nelitahtisen pyöräni äänen kun ajan! Sähköpyörä on kuin hiippailisi salaa, vain suhina kuuluu. Sama kuin laittais lätkäpelaajille luistimien sijaan tossut. Motocrossiin kuuluu nyt vain ne äänet ja moottorin jyry oleellisena osana.  Ei mulla kylmätväreet mene hiljaaisuudessa.

Täytyykö tässä itse puuhaamaan motocross sisähallin puolesta. Lääniä on, isoja lentokone hangaareja poistetaan käytöstä valmiina olevien ilmanpoisto järjestelmin, rahoitus ja luvat puutttuu. Jos jäähalleja putkahtelee tuon tuosta ja kannustetaan harrastamaan, niin miksi moottoriurheilu halutaan ajaa ahtaalle ja tehdä harrastamisesta vaikeaa? Hiihtäjätkin tungetaan putkeen turvaan viimalta ja pakkaselta. Jalkapallolijatkin saa pehmustetun kuplan missä harjoitella oikeaoppisia feikkikaatumisia. Mutta crossarit, annetaan niiden nyt jylistä siellä pihalla kun ne rakastaa sitä rapaa niin kovasti. No, ei rakasteta ei!

Ei mene tasan pihlajanmarjat.

Ajatus heräsi, kun Isompi Puolikas totesi, että ei halua kirjoittaa koulussa omasta harrastuksesta, kun ei se ole kuten kaikkien ihannoima jalkapallo tai jääkiekko. "Mitä mä siitä kirjoitan kun ei ne tiedä siitä mitään, ei ne ymmärrä miten vaikeeta voi olla ajaa mutkaa oikein, ei siitä kukaan halua kuulla?" puuskahti Iso Puolikas. 

Vein lapseni kokeilemaan harrastusta mistä sillä ei ollut tietoakaan. Valitsinko minä sen harrastuksen? Alkuräpellyksen ja kannustuksen jälkeen laji tuntui pojasta "omalta". Jotkut lapset "keksivät" itse oman lajinsa ja ohjautuvat sen pariin luonnostaan. Tämähän olisi ideaali tilanne. Kaikki vanhemmat haluavat että lapsi harrastaa "kivaa lajia", mistä se lapsi tietää jos ei kokeile kuutta lajia kaudessa, mikä on se kiva laji.  Ei lapset edes tiedä mitä kaikkea voisi kokeilla. Tästä kokeilusta tulee yllättävän kallista. Aina uusia varusteita ja kausimaksuja. Motocrossi sattuu olemaan harrastus missä rahaa saa syytää alusta alkaen ihan kiitettäviä summia, tästä saisi ihan oman aiheen kirjoitettua. Sitä lajia ei niin vain kokeilla huvinvuoksi. Perheen autotkin vaihdetaan harrastuksen mukaan. Meillä onneksi rakkaus lajiin on pysynyt. Muiden tuntemaa lajia on ehkä helpompi harrastaa kuin vähemmän tunnettua. Saimme aikaan hyvän keskustelun Isomman Puolikkaan kanssa ja koulutehtävänkin tehtyä. Ehkä jopa pienen mihen oma maailma avartui lajinsa hienoista puolista.

Moottoriurheilun arvostus on suurinmalti osin formuloissa ja rallissa. Onhan meillä siellä maalimanmestareita ja melkein mahdollisuuksia palkintosijoilekkin tulevissa kisoissa. Jääkiekossa pärjättiin kauheen mukavasti keväällä ja maailman huippusarjaan lähti hienoja lupauksia. Jalkapallossa ollaan hännänhuippuja, mutta yksilöitä löytyy joiden kustannuksella maailmalla tunnetaan pikkuinen peräpohjola. Näillä mennään. Monikaan ei tiedä että tänä vuonna endurossa saatiin maailmanmestari, myös road racingissa (sivuvaunu- luokka) saatiin maailmanmestaruus  ja junioreissa ollaan saavutettu Euroopanmestaruuksia motocrossissa niin henkilökohtaisella kuin joukkue puolella. Nämä vain on jäänyt suurelta yleisöltä huomaamatta, koska suuri vaikuttaja televisio, ei niihin aikaa panosta. Minä ainakin haluaisin katsoa ureiluruudusta muutakin kuin iänikuista jääkiekkoa, jalkapalloa tai formulaa. Eihän sieltä mitään muuta tule. Välillä joku huuhkaja tai susi pääsee kuvaan, mutta kun pelit alkaa menemään huonommin ei näy enää niitäkään, kuvataan kellotornin nokassa istuvaa huuhkajaa. Lapset katsoo tätä kaikkea tv:stä, kyllähän ne tajuaa että formuloissa ollaan maailmanluokan tähtiä ja jääkiekossa jumalia. Jokainen haluaa olla maailmanluokan tähti. Lapsi ymmärtää että kiekkoilijat ja formulakuskit saavat arvostusta kaikkialla. Omaa lajia arvostetaan oman lajin parissa. Ehdotan seuraavien jalkapallon maailmanmestaruuskisojen sijasta näytettävän teeveessä kuukauden putkeen kaikki motocrossin EM ja MM osakilpailut. Ei tarvitse katsella hipaisusta kaatunutta maassa tuskassa pyörivää hyökkääjää perhonen naamalla. Suotakoon näkyvyys myös muille vähemmän tuntemattomammille lajeille. 

Meillä ollaan heikon itsetunnon kanssa kamppailtu tämän tästä. Paras kannustus ja itsetunnon kohennus on tapahtunut, kun joku muu aikuinen on tullut kehumaan ajosuoritusta. Voi luoja, miten pienen pojan silmiin syttyy palo ja hymyn häive käy suupielessä. Sillä kehulla ollaan päästy eteenpäin, ne sanat on jäänyt lapsen mieleen ja niiden avulla on saavutettu seuraava onnistuminen. Me aikuiset tehdään lapselle tunne onnistumisesta ja arvostamisesta. Opetamme lapsille miten arvokasta on laittaa itsensä peliin saavuttaakseen unelma, olkoon se vaikka kisoissa maaliin pääseminen.  Annetaan kannustusta niille jotka istuvat hiljaa vieressä, koska ne on usein niitä joiden mielssä epäonnistuminen on kokoluokkaa maailmanloppu. Ei opeteta lapsia iloitsemaan ainoastaan onnistumisesta, vaan yrittämisestä. Yrittämisellä päästään onnistumisiin.

Sitten vielä siihen vastakohtaan, aikuisen hävettävään käytökseen. Siitähän ollaan puhuttu miten kaukaloiden ja jalkapallokenttien laidalla vanhemmat huutaa ja käyttäytyy miten sattuu. Siinä kohtaa kun aikuinen haukkuu lasta (ei välttämättä omaansa) tai huoltajaa/ valmentajaa, päin naamaa ja rumasti, voin vain todeta että haukkuja on tehnyt itsensä kyllä erittäin naurunalaiseksi. Ehkä hän ajattelee olevansa tilanteen herra ja puhuvansa (huutavansa) asiaa. Mutta eihän tämä kerro kuin puhujan omasta lapsellisesta käytöksestä, mutta suurta vahinkoa ollaan jo saatu aikaan lapsen mielessä. Ehkä jopa loppuiäksi. Tämäkö oli tavoite?  Vaikka kuinka ollaan kilpailuissa tai harjoituksissa niin ei helkkarissa sinne mennä huutamaan toiselle, ylimielinen käytös ja kaikinpuolin muiden dissaaminen ei kuulu mihinkään urheilulajiin. Lapset eivät ymmärrä aikuisen ylikuumentumista, koska tilanne on voinut ollakkin ihan toinen kuin mitä laidalta nähtynä on ollut tai lapsi ei edes enää ajattele koko välikohtausta. Yleensä vain harmitus on suuri jos epäonnistuu toisen törttöilystä. Aikuisen tehtävä on elää se törttöilyn tuoma pettymys yhdessä. Miksi aikuinen ei osaa hillitä tunteitaan? Kyllä jos kahvipöytäkeskustelussa kysytään miten pitäisi käyttäytyä, niin jokainen osaa vastata ihan jotain muuta kuin huutamisen ja haukkumisen. Miten tälläisen huutamisen ajatellaan kannustavan lapsia. Kyllä me aikuiset ollaan vastuussa siitä miten mukavalta se harjoituksiin meno tuntuu. Pidetään mölyt mahassa ja annetaan lasten harrastaa. 

Kumman joukkueen sinä valtsisit, hiljaisemmat kannustajat vai haukkuvat huuhtajat?

(Kuva J.M.)

Kisoihin valmistautuminen alkaa autotallissa jo viikkoa aikaisemmin, mopo on huollettava ja tarvittavat osat vaihdettava. Saatikka että siinä viikolla käydään vielä monta kertaa ajamassa, jolloin osan vaihtoja tulee hyvin usein. Varauduttava on myös siihen että, se mopo leviää viimeisenä iltana ja Kokonainen viettää yötämyöten tallissa sitä kokoamassa ja soittelemassa ympäri kylää varaosien puuttuessa kaupan hyllyiltä. Joku tietää aina jonkun jolla se osa saattais olla. Näin saadaan kisapeli kuntoon ja univelkaa kasvatettua. Tässä kohtaa joskus toivoisi kukkaron pullottavan sen verran enemmän että olisi se toinenkin kisapeli varalla, mutta vasta sitten, kun ja jos kisat alkavat olemaan merkittävämpiä ja mahdollisuudet kärkisijoihin todennäköiset, voi harkita toisenkin pyörän ostoa.

Pakun pakkaaminen on operaatio "Suuri Suunnitelma" . Kyllä kuulkaa sen ison peräkontin saa täyteen lattiasta kattoon, vaikka vain yksi poika ajaa kisaa.  Ensimmäisenä aloitetaan moposta ja sen tarvittavista välineistä, sitten pakataan polkupyörä molemmille puolikkaille, Pinempi Puolikas haluaa tietysti kaksikin pyörää mukaan, on temppupyörää ja tavallista fillaria. Sitten ahdetaan varikkoteltta, pukit, matot, grillit, pesurit, kanisterit ja kaasupullot, vaahtosammuttimet ja ja ja... lista  on loputon. Päälle heitetään jättikokoinen varustekassi. Siinä vaiheessa joku muistaa kysyä että, oliko se ja se mukana, no eipä näy tästä ensimmäisellä vilkaisulla. Heitetään varmuuden vuoksi kyytiin. Ja näin paku täyttyy, kunnes ovi pamautetaan kiinni ettei tavarat tipu. Kokonaisella on vielä tapana pakata yksitellen tavaroita mukaan, esimerkiksi lenkkarit voi olla siinä kasan päällimmäisenä ja sadetakkikin heitetty siihen viereen ja mä en taas tälläistä pakkaamista omassa pikku perfektiossani sulata, usein siis mä kerään tavarat kassiin ja sitten ihmetellään missä kaikki tavarat on. Ohjaamon puolelle on myös pakattavat ruuat, kahvinkeittimet ja vesikanisterit. Ruokailu on myös mietittävä etukäteen, miten missä milloin. Pienemmälle Puolikkaalle pleikkarit ja viihdykkeet mukaan. Ilta on jo pitkällä tässä vaiheessa ja hermot kiristynyt moneen kertaan. Univelkaa ei ehdi nukkumaan kunnolla ennen kellon soimista, töiden jälkeen lähtee täyteen ahdettu paku ja iloinen ryhmä rämä kohti kisoja.

Kisapaikalle saavuttua puretaan sitten se täyteen ahdettu peräkontti käänteisessä järjestyksessä. Ollaan kuin pieniä muurahaisia, jokaisella tavaralla on oma paikkansa. En ihan ole saanut selvää Isosta Puolikkaasta, miten kova se jännitys on, hän kun on rauhallinen ja lungi kaveri muutenkin. Ruoka ei maistu ja hieman hermoilee, mutta muuten kaveri on rauhallinen ennen ajoa. Pienempi Puolikas katoaa temppupyörineen heti jonnekin varikon vilskeeseen tapaamaan kavereita.

Lämmittely ja aika-ajo on ensimmäinen jännitys. Voi kun olisi sellainen korvanappi, johon antaa neuvoja sinne kypärän sisällle. En tiedä mitä siellä kypärän sisällä liikkuu, mutta on kuultu myös kommentteja "en mä ajanut aika- ajoissa täysiä", "olisin mä päässyt vieläkin lujempaa" hmmm, niin no, aika- ajojen merkitystä voisi vielä kerrata. Viimeisimmässä kisassa aika- ajoissa näkyi kesälomatauko, ei päässyt omaan ajorytmiin ja aika jäi B- finaaliin oikeuttavaan aikaan. Puolikkaalle tämä oli pettymys, kunnes saatiin hieman yritystä ja tsemppiä luotua kaveriin. 

Ensimmäinen erä. Lähtö. Se on ihan kamalaa katsottavaa radan reunalta. Emme edes Kokonaisen kanssa pysty olemaan vierekkäin kun jännitys on niin kova.  Henkisenä tukenani on kanssakilpailijoiden äidit. Videot näistä lähdöistä on hupaisia katsoa jälkeenpäin koska omat kommentit ovat julkaisukelvottomia. Onnistuuko lähtö, tuleeko kolareita ensimmäisessä mutkassa, kuka saa "holet" eli on ensimmäisenä lähtömutkassa, sen saanut palkitaan joissakin kisoissa. Voi apua, sydän hakkaa, kädet tärisee, päässä humisee ja mä vain katson. Oma Puolikas selvityy hyvin, ensimmäinen huokaus, ei kolareita. Ja sitten hanaa! Nyt voi jo siirtyä Kokonaisen viereen. Ai että sitä, monitor racen tuijotusta ja analysointia. Kannustusta kovaan ääneen kun Puolikas ajaa ohi. Ei se kuulemma edes ehdi sinne reunalle vilkaisemaan, mutta huudanpa silti ja kannustan. Viimeiset kierrokset, kaksi jäljellä. Aja niin lujaa kuin pystyt, huutaa mun mieli! Mutta älä yritä liikaa, aja maaliin. Ruutulipun heiluttua, muistan taas hengittää. Kaveri kunnossa, mopo kunnossa. Iso Puolikas melko tyytyväinen toiseen sijaan. Väliajalla paikataan Pienemmän Puolikkaan päätä ja polvea, temppupyörä oli näyttänyt luontonsa.

Toinen erä, sama lähtöjännitys. Se on taas niin että pyörtyä siihen jännitykseen voisi. Oliskohan tarpeen hankkia jotain nitroja varalle, ehkä mä vielä selviä ilman. Hyvä lähtö, ja hyvää ajoa. Kaksi kierrosta maaliin- kyltti nousee, mutta Isoa Puolikasta ei näy! Ei juma, nyt ollaan kaaduttu. Pääseekö ylös, onko loukkaantunut, eihän kukaan aja päälle. Pieni paniikki ja sydän hakkaa, mitään ei näy. Kokonainen kiertää kehää. Keltainen lippu heiluu, joku ratahenkilö juoksee apuun. Paniikki. Joko mä lähden juoksemaan sinne. Aika matelee. Nyt näkyy kypärä, mopo käyntiin ja liikkeelle. Helpotus. Aja Puolikas, aja. Mä näen miten tippa silmässä Iso Puolikas vääntää kaasua. Kierros maaliin ja viimeinen sijoitus. Voi elämä. Pettymys on valtava, lasit lentää ja kypärä on lähellä mennä perässä. Äidin silmät kostuu mutta ne on nyt nieltävä, tämä nyt vain kuuluu elämään. Mä en voi elää niitä lapseni puolesta, ne on koettava. Lohdutustakaan ei hyväksytä nyt. Pienempi Puolikas kurvaa vaihtamaan pyörää ja kysyy miten kävi, "no ens kerralla sä ajat paremmin" hän tuumaa ja jatkaa matkaa kaverilauman luo. Pettymystä kestää aikansa. Tavarat pakataan ja kaveria käydään vielä onnittelemassa ja sanomassa heipat.

Karavaani lähtee kohti kotia, hiljaa Isompi Puolikas miettii, tai niin mä luulin, kunnes vilkaisen takapenkille, siellä se nenä kiinni jahtaa Pokemoneja puhelimella ja pettymyksestä ei ole enää tietoakaan. Kuulemma pitää vain harjoitella enemmän. Pitää opetella ottamaan elämä Puolikkaan asenteella, katse jo tulevaan. Voidaan pysähtyä syömään vielä jäätelöt hienon ensimmäisen erän kunniaksi kuuluttaa Pienempi Puolikas!

Mietteet ennen ensimmäistä erää

Kesäloman kunniaksi lähdimme kaksin Pienemmän Puolikkaan kanssa naapurikunnan radalle ajamaan ensimmäistä kertaa. Mukaan otettiin koiramme Rio, joka alkaa olemaan melko tottunut varikkoreissaaja. Pohtiessani navigaattorin näyttämää paikkaa lainkaan oikeaksi, hermostui Pikku Puolikas ensimmäisen kerran. "Etkö sä osaa sinne?" Ehkä se oli aiheellinen pelko, jos joudutaan hyvin pienelle tielle tai paikkaan missä kääntyminen on ahdasta, voi kääntämisessä kestää tovi. Ja mulla menee hermot siihen touhuun, vikaa mulla siinäkin kohtaa.

Radalle päästyämmme Pienempi Puolikas tarkkailee silmä kovana mopon valmisteluoperaatiota. Auttaa tankkaamaan ja varmistaa että ketjuissa on rasvaa. "Äiti sä unohdit että ne on rasvattava aina", Joo, joo juoksin jo rasva purkki kädessä käskyn käydessä. Näin saaatiin alkuvalmistelut tehtyä tarkassa komennossa.

Pienempi Puolikas opettelee vasta vaihteiden käyttöä, liikkeelle lähtö tuotti hankaluuksia ja se oli äidin vika kun seisoin liian lähellä. Vapaalle ei saanut millää ja se oli äidin vika kun selitin missä kohtaa se on, sekin meni siis pilalle mun takia. 

Radalla ajaminen sujui oikein hienosti. Oltiin sovittu että vaihdetaan isopaa ja pienempää samoilla käsimerkeillä kuin Kokonaisen kanssa aiemmin, siis peukku ylös kun isommalle ja peukku alas kun pienemmälle. Siinä mä sitten yritin mutkaan Pienemmän Puolikkaan tullessa näyttää että pienempää, ei tapahtunut mitään. Vaihdoin paikkaa, peukku alas, ei tapahtunut mitään. Seuraavalla kierroksella pysäytys ja asioiden kertaus. Selvä, kuittas Pienempi Puolikas. Mutka meni hienosti, vaihde vaihdettiin. Mutta, ei muistettu mutkan jälkeen vaihtaa isommalle, vaan kone huutaa kierrokset täysillä. Taas mä kipitän toiseen mutkaan Rio- paran roikkuessa narunpäässä, näyttämään että isommalle. Juu, nyt onnistui. Hyvä Pikku Puolikas! Muutama kierros ja varikkopysähdys. Taas kerrattiin perusasioita, jalka roikkuu mutkissa kuin keitetty spagetti, hyppyriin ei kaasuteta nokalla ja takajarru oli aivan kylmä. Korjataanpas nämä. Selvä, kuittas Pienempi Puolikas. Radalla ajaa pikkumies, jonka kone huutaa täysillä ja jalka roikkuu ja hyppyriin mennään täysiä ja vielä väännetään lisää kaasua. Huhu, äidin sydän jätti pari lyöntiä väliin.

Varikolla alettiin sitten miettiä näitä korjaamattomia ongelmia. Pienempi Puolikas kuuntelee hieman jo suuttuneenakin mun jäkätyksiä, kunnes tokaisee "äiti, kyllä se oli sun vika etten mä tajunnut, että joka mutkassa täytyy niin tehdä! Sä opetat ihan erilailla kuin iskä"   Rio sai kuulla myös osuutensa, kun on tiellä siinä maatesaan auton vierellä. 

Jassåå, mitäs tuohon lisättävää. Haetaan jätskit ja kaikki on taas paremmin, kotimatka voi alkaa. Ajaminen oli kivaa ja meni tosi hyvin, päästiin hyppyrin yli ja linkutettiin, näin kerrottiin Kokonaiselle illalla Pikku Puolikkaan suulla. 100% tämän lajin harrastajista on oman isän (ja äidin) opeilla aloittanut ja treeninsä pääosin ajanut ja ajavat pitkälle maailman huipulle asti. Äiti ja isä ovat siellä radan reunalla aina ja haluavat auttaa jälkikasvuaan saavuttmaan vielä parempaa. Ehkä he aikuisina sitten muistavat nämä hetket opettaessaa omia puolikkaitaan. Vaikka kaikkki olis vain mun vika, mä nautin näiden Puolikkaiden kanssa saaduista pienistä onnen hetkistä. Siitä yhdestäkin hyvästä jarrutuksesta ja vaihteen vaihdosta.

Erään kouluttajan viisaita sanoja lainatakseni "Opit parhaiten kun itse opetat"

Isompi Puolikas näyttää mutka-ajon mallia

Joskus illalla kun tiedän lähteväni aamulla ajamaan pyydän Kokonaista työntämään motocrossipyörän pakettiautoon, koska näillä olkapäästäni roikkuvilla jatkeilla ei ole toimintatakuuta painorajan ylittyessä, horjuvaa 100kg ylämäkeen työntäen alkaa olemaan siellä rajan tuntumassa.

Hauskuus alkaa kun kurvaan radan varikkoalueelle. Ensin puretaan matto, joo tämä on miesten haluama sääntö radalla. Kaikilla tulee olla matto! Matolla on standardit ja kaikki. Se on kuin rukouskutsun aloitus kun kaikki levittää mattojaan pölyiseen maahan. Siihen sitten päälle pesty ja puunattu, kimalteleva kaunokainen, mopo. Jos olette koskaan nähneet tai käyneet lähellä crossipyörää niin nehän on ennen ajoa kiiltäviä kuin mummon pöytähopeat. Ja se on totta, että osia voi pestä astianpesukoneessa! Tallissa kuluu siis tolkuton aika siihen puunaamiseen. 

Usein käyn vilkaisemassa rataa ennen ajamaan lähtemistä, näen että puenko snorkkelin vai kypärän päähän. Vesisateen jälkeen monet radat näillä leveysasteilla on kuin pieniä maauimaloita. Ei tarvitsisi meidän kaupungin rakeentaa uutta maauimalaa kun täyttää vain crossimontun vedellä, on hienoa hiekkapohjaa neliömetri poikineen.

Alla olevassa kuvassa Isompi Puolikas ajaa siellä maauimalassa erään sateen jäljiltä muutama vuosi sitten.

Siinä kun käppäilen varikolla muutaman enskapenan silmien alla, huomaan miten silmät kääntyy vaikka ollaan niin tekevinään jotain muuta. Tämä harrastus on niin miesvoittoinen ollut aina, että edelleen nainen radalla muuten kuin ruokahuoltajana ja mopon nojailutelineenä, on pieni hymynhäivähdys suupielessä.

Sitten alkaa ehkä se hauskin osio, mä hyppään pyörän selkään ja alan polkemaan sitä käyntiin. Pyörä on mulle hieman iso, 250 kuutioinen nelitahtinen "Iso Vihree". Siinä vaiheessa varikon enskapenat unohtavat tekemisensä ja ottavat pienen takanojan kädet lanteille tai puuskaan asettuen. Päät nousevat mopon takaa ja kaulat venyy kuin keväisellä varsalla konsanaan. Voidaan siirtyä myös vieruskaverin läheisyyteen merkittäviä katseita toisiinsa luoden, kunhan rintama on sinne Isoon Vihreeseen. Näin mä saan yleisön aina, kun alan suorittamaan sitä käynnistys operaatiota. Siinä mä heilun, 100kg yhden jalan varassa huojuvalla pukilla seisten ja silmäparien tiiviisti tuijottaen. Mutta, ha-haa, eivät tiedä penat että Iso Vihree on sen verran hyvin käyttäytyvä pyörä että, viimeistään kolmannella mörähtää moottori käyntiin. Olen alkanut vilkuttamaan parhaille tuijottelijoille, kuin kiitokseksi siitä kannustuksesta. Kuinka vikkelästi pena pystyykin kääntämään huomionsa keskenjääneeseen tekemiseen, ihailtavaa nopeutta. 

Radalla saan ajaa usien ylhäisessä yksinäisyydessä, tai no, onhan tästäkin eräs tarina. Luulin ettei kukaan pidä mua sen kummemmin silmällä kun ajan, kunnes sekin luulo osottautui vääräksi. Kaaduin pehmeään mutkaan ja jalka jäi mopon alle jumiin, siinä se 100 kg lepäs rauhallisena jalan päällä pehmeästi pitäen mun jalkaa tyynynään. Siinä kun kaivoin jalalle tilaa vetää se pois alta, niin kohta tyhjältä radalta tulee juoksujalkaa kaksi penaa eri suunnasta. Oli aika mukava tunne että, joku oli hieman huolestunut kun mua ei ollut hetkeen näkynyt eikä kuulunut. Niin he auttoivat minut jatkamaan matkaa. Tässä lajissa yhteishenki on hienoa ja toimivaa. 

Ajon jälkeen joudun aina pyytämään apua pyörän työntämisessä autoon, koska voimat ovat aivan loppu. Minkäänlaisiin suuriin ponnistuksiin ei ole ruista ranteessa tai edes paahtoleipää jaloissa. Tässä vaiheessa apua tulisi joka suunnasta, kaikki ne tuntemattomat penat tarjoavat apua, kertovat että kuinka ajot ovat sujuneet ja analysoivat rataa kuin Matti Kyllönen konsanaan "tässä radassa on seitsemän mutkaa oikeaan ja ainoastaan kolme vasempaan mutta silti aina päädytään samalle lähtösuoralle". Siinä kohtaa suomalainen mies uskaltaa puhua, kun on tuttu aihe mistä puhua, ei vain tarvitse analysoida tunteita voi alalysoida rataa! Siitähän sitä tarinaa riittää ja mielipiteitä on niin monta kuin varikolla olijaa. Usein kun kuuntelee näitä analysointeja oppii aina jotain uutta. Miesten avoimuus ja mutkattomuus on yksi asia miksi viihdyn niin hyvin tämän lajin parissa, ei tarvitse selitellä. 

Hymy antaa hyväksynnän kuulua lajin pariin. 

Ajon jälkeen ja ilman The Mattoa! 

Kun ensimmäinen miehen puolikkaani istutettiin neljä vuotiaana KTM 50 kuutioisen mopon selkään, oli sekin tämän hullun äipän idea. Kuka täysjärkinen äiti työntää vapaaehtoisesti pojan tämän harrastuksen pariin? Olisin edes valinnut kartingin. Onneksi en siinä vaiheessa edes tiennyt miten kovaa ne isot kuskit ajaa oikeasti. Ja jos olisin tiennyt miten paljon rahaa tähän saa laittaa, olisin kiertänyt lajin kaukaa. Poika innostui, Kokonainen innostui ja mä innostuin.

Siinä me sitten innoisamme ostelimme pyörän toisensa jälkeen nojaamaan tallin seinään. Crossikisojen lähtöjä seuratessa jäi naapurin kissakin karvojen pörhistelyssä toiseksi kun kananlihalle mennyt iho nosti heiveröiset haituvat pystyyn, 40 pyörää, kaasut kaakkoon ja pauke ja jylinä on huikee, ihan kuin olisin tullut kotiin niin oikealta paikalta crossirata tuntui. Ajatus päässä itse ajamassa kasvoi niin valtavaksi, että muuta mahdollisuutta ei jäänyt kuin toteuttaa haave. 

Sainpa sitten lainaan tuttavan Honda 250 kuutioisen puhdasverisen crossipyörän. Kysyin omistajalta ennen pyörän selkään hyppäämistä kypärän sisältä puhkuen kuin Darth Vader, "oletko ihan varma että annat mun mennä tuonne radalle?" "Joo joo, sinne vaan". Se oli kuin käsky ja mähän tottelin, vaikka hengittää ei muistanut ja kädet tärisi kuin vanhan mummon vispatessa kermavaahtoa. Hän ei ehkä muistanut että olin taannoin kertonut kerran elämäni aikana ajaneeni teininä mopoa. Sinne mä sitten suhahdin, radalle, isojen miesten joukkoon. Ensimmäinen hyppyri, selvittiin, mutkassa tuli ensimmäinen kaatuminen ja voi kele sitä adrenaliinin määrää kun punnertaa 100 kg pyörää hiekasta ylös. Ja mä selvisin! Se fiilis, kun olet ylittänyt itsesi ja tiedät että tätä on saatava lisää. On se kuulkaa aivan huikeeta, ei sanat riitä sen tunteen kuvaamiseen! 

Siinäkin ehti ajatella taas ja vaikka kuinka paljon, mietippä miltä tuntuu kun itse matelet hyppyriä, kun se 100kg pyörä sujahtaa pään vierestä renkaat ilmassa pyörien vauhdin ollessa siellä 50km/h tietämillä. Pidä siinä nyt sitten oma ajolinja kun taistelet jokaisen kuopan ja kiven kanssa. Aivan älytöntä touhua. 

Eikä paljoa auta naisten ja junioreiden yhteinen ajovuoro. Sehän se vasta vaarallista onkin, eihän niillä junnuilla ole mitään järkeä päässä. Niinkuin nyt jo hieman vanhempi puolikas totesi, "ei siinä ajaessa mitään niin kummallista tarvitse ajatella, muistaa vain ajaa täysiä". Ei lisättävää. 

Tulipa tallimme seinään nojaamaan ihka ensimmäinen omakin crossipyöräni, vanha Hondan piikki (125cc), se oli ruma. Mä en halunnut ajaa sillä kun se oli niin ruma. Mä vain puunasin sitä ja ulkoilutin välillä sänkipellolla. Sen osti vanha mies, crossihousut jalassa se kurvas ruosteisella pakulla sitä hakemaan. Mökkipyöräksi kuulemma, sinne se kuului paremmin kuin mun alle radalle.Väitänpä, että naisille (varsinkin mulle) on väliä miltä se pyörä näyttää. Tästä on Kokonaisen kanssa käyty pitkiä keskusteluja ja nykyään ei enää aiheesta keskustella lainkaan. Mä yritän vaivihkaa ostaa hienoja ja tarpeellisia juttuja mopoon ja se huoltaa mutisten. Tai sitten ne osat odottaa tallin laatikossa, koska se oli väärään malliin. Mä aina unohdan minkä vuosimallin pyörä on kyseessä, sehän on sääntö ettei vuosimallin vaihtuessa mikään ruuvi osu kohdalleen vaikka ne mun mielestä näyttää ihan samalta. Nyt olis projektina vaihtaa joko takaiskari tai kuskille 40 kg painoa lisää tai uusi pyörä. Mä olisin jo ostanut monta iskaria, mutta antaa nyt Kokonaisen hoitaa se asia. Siihen väriin kun ei voi paljoa vaikuttaa.  

Pienempi puolikas on varmaan rintamaidossa saanut jo bensat ja pakokaasut, sillä on palo radalle ollut pienestä pitäen. Kun kolme vuotiaana se istui mopon selkään ei paluuta ole ollut. Näin se meidän perhe vain ajautui äidin hullusta päähänpistosta yhden mahtavimman urheilulajin pariin, missä kilpaillaan yksilönä, mutta ryhmähenki on kuin suurella punakoneella.